Perjantaiaamu, valmiina koeviikon viimeiseen äidinkielellisen koetukseen, digitaalinen herätyskelloni näyttää 07:17. Paniikki iskee! Minun olisi pitänyt olla silloin jo bussissa. Sitten nokkelana likkana muistan, että minullahan on autonromukin tallissa, mikä mahdollistaisi kokeeseen ehtimisen.

Koska sattui olemaan viimeinen arkipäivä ennen ensimmäistä adventtisunnuntaita. Koulumme jokavuotiseen perinteeseen kuuluu tällöin kokoontuminen koulumme juhlasaliin kuuntelemaan hienoa kristillistä aivopesua. Olin tietenkin iloinen, koska pystyin syyllä skippaamaan koko hartauksen. Ajoitin siis kouluunsaapumiseni adventtihartauden loppumiseen, jolloin myös kokeen oli määrä alkaa.

Auto lähtee hienosti käyntiin, mutta jokin mättää, kun lämmityslaite ei lähde toimimaan normaalisti. En kuitenkaan välittänyt asiasta. Jossakin hieman ennen Kokkolaa, varotusvalo syttyy. Lämmöt uhkaavat nousta liikaa. Enpä välittänyt siitäkään. Tärkeämpää oli päästä kunnialla kouluun ajoissa. Jo keskustan tuntumassa auton moottori alkaa uhkaavasti huutamaan. Voi ei! Se huutaa vanhuuttaan, kenties. Olisi hiljaa, mietin. Joudun jättämään auton sievän kävelymatkan päähän koululta, koska moottorin toiminta alkaa uhkaavasti lähentelemään nollatasoa.

Ja kyllä, koe meni hienosti. Ja onneksi pystyin sen jälkeen mennä bussilla turvallisesti kotiin. Luonnollisesti jätin auton hakemisen vanhempieni hommaksi, ja riensin itse perjantai-illan viettoon Kokkolan kylmään yöhön.