Vaikeinta on miettiä kuolemaa ja omaa kohtaloaan. Jokaiselle miestä on väistämättä kuitenkin tulossa sekin päivä eteen, että elämänpolku katkeaa. Viime viikolla se oli edessä kissallani. Pysäytti se hetkeksi oman arjen ja joulu- ja koulukiireet. 

Mikä on minun paikkani elämässä? Tässä näin, nuorena naisena.. Kliseisintä on sanoa, että minulla on "elämä vielä edessä".  Kai se on totta. Varmaa on kuitenkin se, että haluan ilahduttaa läheisiäni pienillä teoilla. Mutta nämä ilahduttamiset koskevat vain valitettavasti sitä pientä osaa tästä ihmiskunnasta, jota oikeasti arvostan. On niin paljon ihmisiä, joihin suhtaudun välinpitämättömästi, vain muodollisen kohteliaasti. 

Saat itse pohtia, miten kuva liittyy kirjoittamaani.

Perjantaiaamu, valmiina koeviikon viimeiseen äidinkielellisen koetukseen, digitaalinen herätyskelloni näyttää 07:17. Paniikki iskee! Minun olisi pitänyt olla silloin jo bussissa. Sitten nokkelana likkana muistan, että minullahan on autonromukin tallissa, mikä mahdollistaisi kokeeseen ehtimisen.

Koska sattui olemaan viimeinen arkipäivä ennen ensimmäistä adventtisunnuntaita. Koulumme jokavuotiseen perinteeseen kuuluu tällöin kokoontuminen koulumme juhlasaliin kuuntelemaan hienoa kristillistä aivopesua. Olin tietenkin iloinen, koska pystyin syyllä skippaamaan koko hartauksen. Ajoitin siis kouluunsaapumiseni adventtihartauden loppumiseen, jolloin myös kokeen oli määrä alkaa.

Auto lähtee hienosti käyntiin, mutta jokin mättää, kun lämmityslaite ei lähde toimimaan normaalisti. En kuitenkaan välittänyt asiasta. Jossakin hieman ennen Kokkolaa, varotusvalo syttyy. Lämmöt uhkaavat nousta liikaa. Enpä välittänyt siitäkään. Tärkeämpää oli päästä kunnialla kouluun ajoissa. Jo keskustan tuntumassa auton moottori alkaa uhkaavasti huutamaan. Voi ei! Se huutaa vanhuuttaan, kenties. Olisi hiljaa, mietin. Joudun jättämään auton sievän kävelymatkan päähän koululta, koska moottorin toiminta alkaa uhkaavasti lähentelemään nollatasoa.

Ja kyllä, koe meni hienosti. Ja onneksi pystyin sen jälkeen mennä bussilla turvallisesti kotiin. Luonnollisesti jätin auton hakemisen vanhempieni hommaksi, ja riensin itse perjantai-illan viettoon Kokkolan kylmään yöhön.

Mainonta on mielenkiintoinen asia, samoin joulu. Molemmat vaikuttavat elämäämme lähiviikkoina lähinnä mainoksien kautta. Miksi läheinen huoltoasemaketju mainostaa joka kotiin lähettävällä lehtisellä näin sanoin: "JOULUKUUSSA ON MONTA ERIKOIS AVOINNA OLO AIKAPÄIVÄÄ". Onkohan kyseisen mainostekstin laatija käynyt päivääkään koulua, tai sitten hän on jämähtänyt ykkösluokalle. Hetkonen, paitsi tavuviivat puuttuvat. Hänen olisi kuulunut kirjoittaa: "JOU-LU-KUUS-SA ON MON-TA ERI-KOIS A-VOIN-NA O-LO AI-KA-PÄI-VÄÄ."

Tiedän, että yhdyssanavirheet ovat jo hieman kulunut aihe käsiteltäväksi. Mutta eiköhän ne nyt mene, kun tämä on kuitenkin blogini ensimmäinen aihe. Tämä ole kuitenkin varmaan ihan turvallinen tapa aloittaa blogistin urani.

Ps. On se mahtavaa  huomata, että osaan vielä tavuttaa!